Ihmi­set

Rit­va Räsänen

Vel­jes­ten nimet van­him­mas­ta nuo­rim­paan ovat: Juha­ni, Tuo­mas, Aapo, Simeo­ni, Timo, Lau­ri ja Eero. Ovat heis­tä Tuo­mas ja Aapo kak­sois­pa­ri ja samoin Timo ja Lau­ri. Juha­nin, van­him­man vel­jen, ikä on kak­si­kym­men­tä ja vii­si vuot­ta, mut­ta Eero, nuo­rin heis­tä, on tus­kin näh­nyt kah­dek­san­tois­ta aurin­gon kierrosta. 

Hei­dän isään­sä, joka oli anka­ran inno­kas met­sä­mies, koh­ta­si hänen par­haas­sa iäs­sään äkis­ti sur­ma, kun hän tap­pe­li äkeän kar­hun kans­sa. Molem­mat sil­loin, niin met­sän kon­tio kuin mies, löyt­tiin kuol­lei­na, toi­nen toi­sen­sa rin­nal­la maa­ten veri­sel­lä tan­te­rel­la. Pahoin oli mies haa­voi­tet­tu, mut­ta pedon­kin sekä kurk­ku että kyl­ki näh­tiin puu­kon viil­tä­mä­nä ja hänen rin­tan­sa kivää­rin tui­man luo­din lävis­tä­mä­nä. Niin lopet­ti päi­vän­sä rote­va mies, joka oli kaa­ta­nut enem­män kuin vii­si­kym­men­tä karhua. 

Mut­ta näi­den met­sä­ret­kien­sä kaut­ta löi hän lai­min työn ja toi­men talos­san­sa, joka vähi­tel­len, ilman esi­mie­hen joh­toa, jou­tui rap­piol­le. Eivät kyen­neet hänen poi­kan­sa­kaan kyn­töön ja kyl­vöön; sil­lä oli­vat­pa he peri­neet isäl­tän­sä saman voi­mal­li­sen innon met­sä­otus­ten pyyn­töön. He raken­te­li­vat sati­mia, louk­ku­ja, ansai­ta ja tee­ren­tar­ho­ja sur­mak­si lin­nuil­le ja jänik­sil­le. Niin viet­ti­vät he poi­kuu­ten­sa ajat, kun­nes rupe­si­vat käsit­te­le­mään tuli­luik­kua ja roh­ke­ni­vat lähes­tyä otsoa korvessa.

Jari Har­ju

• Tie­to­tek­niik­ka
• Ei vie­lä eläkkeellä
• nai­mi­sis­sa

Ruu­miin var­ta­lo heil­lä on tuke­va ja har­te­va, pituus koh­ta­lai­nen, pait­si Eeron, joka vie­lä on kovin lyhyt. Pisin heis­tä kai­kis­ta on Aapo, ehkä ei suin­kaan har­te­vin. Tämä jäl­kim­mäi­nen etu ja kun­nia on Tuo­maan, joka oikein on kuu­lui­sa har­tioit­ten­sa levyy­den täh­den. Omi­tui­suus, joka hei­tä kaik­kia yhtei­ses­ti mer­kit­see, on hei­dän rus­kea ihon­sa ja kan­kea, ham­pun­kar­vai­nen tuk­kan­sa, jon­ka kar­heus eten­kin Juha­nil­la on sil­mään pistävä.

Mar­jut Olkkonen

kir­jan­pi­to ja laskutus

Anne­li Heinola

Sete­li­työ­vas­taa­va sairaanhoitaja

Mai­la Pakkanen

Juko­lan talo, ete­läi­ses­sä Hämees­sä, sei­soo erään mäen poh­joi­sel­la rin­teel­lä, liki Tou­ko­lan kylää. Sen lähei­sin ym­päristö on kivi­nen tan­ner, mut­ta alem­pa­na alkaa pel­lot, jois­sa, ennen­kuin talo oli hävi­öön men­nyt, aal­toi­li teräi­nen vil­ja. Pel­to­jen alla on niit­tu, api­la­äy­räi­nen, hal­ki­leik­kaa­ma moni­pol­vi­sen ojan; ja run­saas­ti antoi se hei­niä, ennen­kuin jou­tui lai­tu­mek­si kylän karjalle. 

Muu­toin on talol­la ava­ria met­siä, soi­ta ja erä­mai­ta, jot­ka, tämän tilus­tan ensim­mäi­sen perus­ta­jan oival­li­sen toi­min­nan kaut­ta, oli­vat lan­gen­neet sil­le osak­si jo ison jaon käy­des­sä enti­si­nä aikoi­na. Sil­loin­pa Juko­lan isän­tä, pitäen enem­män huol­ta jäl­keen­tu­le­vain­sa edus­ta kuin omas­ta par­haas­tan­sa, otti vas­taan osak­sen­sa kulon polt­ta­man met­sän ja sai sil­lä kei­nol­la seit­se­män ver­taa enem­män kuin toi­set naa­pu­rin­sa. Mut­ta kaik­ki kulo­val­kean jäl­jet oli­vat jo kadon­neet hänen pii­ris­tän­sä ja tuu­hea met­sä kas­va­nut sijaan. — Ja tämä on nii­den seit­se­män vel­jen koto, joi­den elä­män­vai­hei­ta täs­sä nyt käyn kertoilemaan.

Abra­ham Lincoln

Abra­ham oli yhdys­val­ta­lai­nen polii­tik­ko ja Yhdys­val­tain pre­si­dent­ti vuo­si­na 1861–65. Hän toi­mi ennen poliit­tis­ta uraan­sa muun muas­sa laut­tu­ri­na, seka­ta­va­ra­kau­pan myy­jä­nä ja pos­ti­toi­mis­ton joh­ta­ja­na. Toi­sin kuin aiem­mat pre­si­den­tit, hän oli kongres­sie­dus­ta­ja­na vain yhden kau­den. Armei­jas­sa­kin hän pal­ve­li vain lyhyen aikaa vapaa­eh­toi­se­na ja oli soti­la­sar­vol­taan pelk­kä sotamies.

Lincoln halusi pre­si­den­tik­si nous­tes­saan lopet­taa orjuu­den Yhdys­val­lois­sa. Pian vir­kaa­nas­tu­jais­ten jäl­keen orjuut­ta kan­nat­ta­nut Kon­fe­de­raa­tio ero­si Unio­nis­ta ja Yhdys­val­lat ajau­tui sisäl­lis­so­taan. Lincoln onnis­tui voit­ta­maan sisäl­lis­so­dan ja yhdis­tä­mään maan. Hän vai­kut­ti suu­res­ti Yhdys­val­tain mus­tan väes­tön myö­hem­pään ase­maan ja hän­tä pide­tään ylei­ses­ti yhä yhte­nä maan par­hais­ta presidenteistä.

Ete­lä­val­tioi­ta tuke­nut kiih­koi­li­ja John Wil­kes Booth ampui Lincol­nia sodan pää­tyt­tyä 14. huh­ti­kuu­ta 1865. Lincoln kuo­li vam­moi­hin­sa seu­raa­va­na aamu­na. Hän nousi kuo­le­man­sa jäl­keen Yhdys­val­lois­sa lähes mart­tyy­rik­si ja esi­mer­kik­si hänen puheen­sa Get­tys­bur­gis­sa on nykyi­sin yksi maan tunnetuimmista.